Taija Kaarlenkaski: Kertomuksia lehmästä. Tutkimus ihmisen ja kotieläimen kulttuurisen suhteen rakentumisesta
Nauta on vuosisatojen ajan ollut tärkeä koti- ja tuotantoeläin Suomessa. Vaikka karjatilat ovat vähentyneet viime vuosikymmeninä merkittävästi, lehmä on säilynyt mielikuvissa tärkeänä maaseudun symbolina. Filosofian maisteri Taija Kaarlenkaski tarkasteli perinteentutkimuksen väitöskirjassaan ihmisen ja lehmän kulttuurisen suhteen rakentumista kirjoitetuissa kertomuksissa. Tutkimuksessa kysytään, miten suomalaista lehmäsuhdetta esitetään ja tuotetaan kirjoittamalla.
Ristiriitainen lehmä
Tekstien analyysi paljastaa, että lehmä voi edustaa monia vastakkaisia asioita, kuten tyhmyyttä ja viisautta, kömpelyyttä ja kauneutta, alistuneisuutta ja päättäväisyyttä, lempeyttä ja äkäisyyttä, turvaa ja pelkoa. Ihmisten ja nautojen suhteiden keskeinen piirre onkin ristiriitaisuus. Nauta on tuotantoeläin ja sellaisena ihmiselle hyödyn väline, mutta samalla olento, johon voi kiintyä voimakkaastikin.
Tutkimuksen aineistona oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Maaseudun Sivistysliiton vuonna 2004 järjestämään lehmäaiheiseen kirjoituskilpailuun “Ei auta sano nauta” -kirjoituskilpailu lehmästä lähetettyjä tekstejä. Kirjoituskilpailu oli poikkeuksellisen suosittu, mikä jo kertoo suomalaisten kiinnostuksesta lehmäteemaa kohtaan. Kilpailu oli jaettu muistelukertomusten ja kaunokirjallisten kertomusten sarjaan. Tämä mahdollisti omaelämäkerrallisen kirjoittamisen lisäksi kuvitteellisten kertomusten kirjoittamisen ja eläytymisen myös lehmän näkökulmaan.
Suomalaisen lehmän suuri kertomus
Suomalaisesta karjanhoidosta kirjoituskilpailuaineistossa rakentuva ”suuri kertomus” painottaa karjatalouden pienimuotoisuutta ja nautojen historiallista ja yhteiskunnallista merkitystä ravinnontuottajina. Kirjoittajat esittävät usein kritiikkiä nykyaikaista laajamittaista ja teknologisoituvaa eläintuotantoa kohtaan. Tehotuotannon katsotaan vaarantavan juuri ihmisen ja eläimen suhteen sekä nautojen yksilöllisen huomioonottamisen. Kuitenkin teksteistä voi lukea myös eräänlaisen kriittisen vastakertomuksen, jossa korostuu lehmän asema ihmisen päätöksille alisteisena tuotantoeläimenä. Idyllistä maaseutu- ja karjanhoitokäsitystä haastoivat myös kirjoitukset, joissa lehmä esitettiin lapsen näkökulmasta pelottavana eläimenä ja maaseutu vieraana elinympäristönä.
Tutkimus osoittaa lisäksi, että karjanhoitoon kytkeytyvät vahvasti ruumiillisuuden, sukupuolittuneisuuden ja tunteiden aspektit. Erityisesti lypsäminen oli 1950-luvulle saakka lähinnä naisille sopivaksi katsottua työtä ja lypsävät miehet herättivät ihmetystä. Lypsykoneiden käyttöönotto taas kytkettiin kirjoituksissa maskuliinisuuteen. Lypsämiseen, samoin kuin poikimisessa avustamiseen, liittyy vahvasti myös ruumiillisuus, sillä erityisesti nämä työvaiheet vaativat hyvin intiimiä kosketusta lehmään. Lisäksi ruumiillisuus nousi esille kuvattaessa ihmisten ja nautojen välistä kommunikointia, joka monien kertojien mukaan on tärkeä osa karjanhoitotyötä ja sen merkitystä tekijälleen.
Ystävyyttä ja työtoveruutta
Karjanhoidon sukupuolittuneisuus tulee näkyviin myös siinä, että erityisesti naiskirjoittajat kuvasivat samaistumista lehmiin. Lisäksi lehmän sukupuolta voitiin kirjoituksissa korostaa ja esittää lehmät tunne-elämältään ihmisen kaltaisina. Nautojen yksilöllisyyttä painotettiin monissa yhteyksissä ja niitä voitiin kuvailla työkavereina, jopa ystävinä. Ystävyytenä kuvattiin myös joidenkin lasten ja nuorten suhteita lehmiin ja vasikoihin, joiden asema muistutti lemmikkieläintä. Sekä karjanhoitotyön että muiden kohtaamisten yhteydessä nautoihin voidaan luoda hyvin vahvoja tunnesiteitä, jotka toisaalta tekevät eläinsuhteista merkityksellisiä, mutta toisaalta taas vaikeuttavat eläimistä luopumista esimerkiksi lähetettäessä niitä teurastamolle. Tunteellinen ja välineellinen suhtautuminen eivät sulje toisiaan pois, vaan ne ovat karjanhoidossa jatkuvasti läsnä.
Myynti: Tiedekirja, Kirkkokatu 14, 00170 Helsinki
